Neuletiheydestä bongasin aikaa sitten apinoita, jotka jäivät itämään alitajuntaan ja jalostuivat tänään neiti apinalle syyspusakaksi.
Kaava Ottobre 4/05 (että ko. lehdestä voi sitten tykätä!). Pusakka fleeceä, kauluksen vuori ja helmakoriste collegea, hihansuut resoria.
Apinat applikoitu jämä-tekoturkispaloista, olihan puuhaa. Tykästyin tähän pusakkaan ikihyviksi, voisin melkein huolia itselleni samanlaisen!
Isi piti neiti uhmikselle seuraa koko päivän, joten tartuin ompelukorin kimppuun. Ollakseni oikein tuottelias oli parempi ahkeroida jo leikattuja vaatteita, siispä käsiksi jo ufoiksi muuttuneisiin tilaustäihin. Ei juuri mitään uutta, vaan vanhan toistoa:
Nettitutun tyttärelle lähestulkoon identtinen kopio oman prinsessani tulppaanipuvusta. Huomaatko mikä on erilaista ;)?
Ja toisen nettitutun tyttärelle väreiltään uusi versio perhospaidasta sekä pojalle vain malliltaan hieman erilainen versio liskopaidasta.
Eli Ewo ja Jaana, tulossa ovat, kunhan ehdin postiin! Vaihtohuivikin on odotellut postitusta valmiina jo useamman päivän.
Joissain blogeissa on kiertänyt anonyymi antamassa negatiivista palautetta, nimimerkittömyyden suojasta. Yritin jo pariin otteeseen kommentoida asiaa Tikrun blogiin, aloitin oman bloggauksen, yritin kommentoida taas ja jälleen yritän blogata aiheesta. Katsotaanpa saanko ajatuksiani vihdoin puettua sanoiksi!
Käsityöblogimaailma on kummallinen. Hyvin Harva, jos kukaan antaa negatiivista palautetta kommenteissa (muuten kuin anonyymina) ja suurin osa ei sitä taida edes haluta. Käsityöblogiyhteisä on hymistelevä ja ihasteleva ”voikunihku” -kommentteineen. Suurimmalle osalle ne ovat varmaankin juuri sitä, mitä haluaa kuulla – jos harrastaa vain mielikseen tai muutekin stressaavan elämän terapiaksi ei tee mieli lukea siitä, mikä työn tuloksessa tälläkin kertaa oli vialla.
Tätä taustaa vasten negatiivisten kommenttien jättäminen nimimerkillä on vaikeaa. Ei halua olla se ainoa, joka poikkipuolisen sanan laittaa ihastelevien kommenttien vastapainoksi, vaikka mielessä olisikin jokin rakentavakin idea lopputuloksen parantamiseksi. Eikä tiedä, miten vastaanottaja kritiikkiin suhtautuu. Suurin osa siis suodattaa negatiivisen palautteen kokonaan viestistä pois. Sitten on niitä, jotka haluavat sen antaa, kenties ärtyneenä siitä voikunihku-kommenttien tulvasta, mutteivat uskaltaudu tekemään sitä kuin anonyymisti. On vaikea tietää kelle ”saa” antaa muuta, kuin ihastelevaa palautetta, ja on vaikea olla se ainoa, joka rakentavaakin negatiivista palautetta esittää, vaikka jotkut saattaisivat siitäkin olla kiitollisia. Siksipä myös minä olen päätynyt siihen, että kommentoin vain positiivisista asioista ja jätän sanomatta, vaikka jotain kritiikkiä tai parannusehdotuksia olisi mielessä.
Itse olen monta kertaa miettinyt, ettei omaa käsityöntekijyyttäni edistä se, että kommenteissa pääasiallisesti vain kehutaan. Kaipaan taidekoulun kritiikkipiiriä, jossa työt laitettiin seinälle ja ruo-dit-tiin. Minä haluan oppia, minä haluan kuulla, mitä muut olisivat tehneet toisin. Kaikki eivät kuitenkaan halua, on kiva että on edes joku alue elämässä, jossa vain kehutaan. Ehkä olisi bannerin paikka, onhan olemassa jo ”meemitön alue” -nappi, nyt tarvittaisiin ”negatiivinenkin palaute tervetullutta” -nappi, jolloin yleisö ehkä uskaltautuisi antamaan negatiivistakin kritiikkia, ihan omalla nimellään.
Inhoan sanaa ”tuunata”. Sana on jostain syystä alusta alkaen kalskahtanut korvaan karmeasti, mutta pakko myöntää, että sana on käyttökelpoisuudessaan kätevä ja lyhyt kertomaan mistä on kyse.
Viikko sitten lauantaina vietimme ystäväni polttareita tai pikemminkin ”tyttöjen viikonloppua” höyrylaivaristeilyn, ravintolaruokailun ja saarimökkeilyn merkeissä. Lämpömittari kipusi kolmenkymmenen asteen kuumemmalle puolelle jo perjantaina, jolloin olin saapunut anoppilaan lähemmäs tyttöilypaikkakuntaa. Hamepulassani päädyin appiukon farkkukaapille ja anopin hyvinpalvelleen ompelukoneen ääreen ja tuunasin itselleni farkuista ”sen trendikkään” pikahameen. 
Kotona hame sai vielä kaksoistikkaukset asiaankuuluvan värisellä langalla. Helma on toistaiseksi risareunainen, saa nähdä käännänkö sitä ensinkään.
Jäin Itä-Suomeen useammaksi päiväksi ja totuin melkein jo olemaan pois koneen ääreltä kun polttarisankarin, käsitöitä tekevän hyvän ystäväni, seura oli kerrassaan mukavaa. Väsäsimme yhdessä hänelle hääpukua parin viikon päästä koittavaa alttarille astumista varten lasten temutessa jaloissa.
Myäs vaihtohuivi valmistui netittämyyden siivittämänä ja on nyt pingottumassa. Ehdinkin jo eilen hypähtää paikalliseen lankakauppaan hamstraamaan lisää huivilankaa, tällä kertaa farkunsinistä Garnstudion Vivaldia, josta olisi tarkoitus tehdä itselleni jonkunlainen huivi juuri noihin kuun lopussa luvassa oleviin häihin. Juhlamekkoni on polviin asti pitkä tykäistuva, helmasta hieman a-linjainen siniharmaa silkkimekko jossa on vaaleanharmaata kuviota, kuin siveltimen vetoja, edessä. (Fiksuna tyttänä olisin toki voinut ottaa kuvan sekä mekosta, että langasta, mutta nyt on jo pimeää.) Olen nyt kaksi iltaa tuijottanut nettiä ”jonkun kivan” huiviohjeen toivossa, mutta kaikki on enemmän tai vähemmän plääh. Kuvittelin tekeväni kolmiohuivin, mutta tekisinkä sittenkin suorakaiteen. Apua, häät ovat kohta eikä minulla ole malliakaan!
Anun minulle tekemä laukkuvaihtolaukku saapui vihdoin tänään. Kuorta oli valtavan jännittävä avata, kun tiesin kuinka pitkään ja hartaasti Anu oli laukkua väkertänyt – enkä joutunut pettymään. Väri on kiva ja laukku taidokkaasti tehty. Yksityiskohtiin, kuten hihnan kiinnitykseen on todella panostettu! Iso kiitos Anulle!
Laukussa on tämän päivän ostokset, joista lisää myähemmin. Käsityö- ja blogausinspiksen suvannevaiheeseen hain innoitusta ilmoittautumalla Tiinan järjestämään huivivaihtoon. Vaihtoparini mieliväriksi osoittautui punainen, jota Lankavarastossani oli Aivan Liian Vähän, joten kauppaan… jossa mopo taisi vähän lipsahtaa käsistä, punainenhan on kiva väri. Ehkä tarvitsen vielä vähän lisääkin punaista…
Laukkuvaihto on nyt loppusuoralla: kaikki laukut ovat valmiina, mutta yksi laukku hukassa! Luvassa on koostetta ja vaihdon loppusanat jos vain tuo viimeinenkin laukkunen läytäisi tiensä saajalleen, langankierre pitää peukkuja pystyssä.
Markkina-Mayflower muuntui pinkiksi kesäpipoksi alta aikayksikän. Kesäsää on ollut aivan ihana, eikä ulkona auringonpaisteessa tee mieli neuloa villaa. Neiti oli myäs päähänpantavan tarpeessa, huivit ovat saaneet kyytiä eikä muita sopivia kesähattuja kaapista läytynyt. Niinpä istuimme takapihalla leikkiteltassa, neiti ja minä, neiti selaten kirjaa ja äiti neuloen.
Pipon malli on oma. Pinkin langan neulominen mustilla ebenpuisilla sukkapuikoilla oli villiä, keskeneräinen neule oli sisustusesine sinällään. Puikkojen koko oli 3mm ja silmukoita pipossa 90. Pitsineuleen mallin läysin Lesley Stanfieldin kirjasta ”Kauneimmat neulemallit” – paitsi että valitsemani mallin kaavio ei vastannut valokuvaa ja kehittelin mallineuleenkin lopulta itse. Löysin kirjasta toisenkin virheen, heti seuraavasta mallineuleesta!
Pipon reunaröyhelän neuloin jälkikäteen reunasta poimimillani silmukoilla. Kovin pitkään ei tämäkään pysy neiti 1v 9kk:n päässä pihaleikkien vauhdissa – nauhat tuskin paljon asiaa auttaisivat, punnitsenkin tässä jeesusteipin ja kontaktiliiman hyöty- ja haittapuolia.
Yksi ufo valmiina, se ikuisuuden kaapissa marinoituneista moppilangan jämistä poiskulutustarkoituksessa aloitettu kassi, jonka kanssa kävi hassusti. Löysin lopulta luonnonvalkoista moppilankaa lisää, mutta eihän se tietenkään ollut samaa sävyä kuin entinen – lähellekään. Pohdin jo koko kassin upottamista väriliemeen värinvaihtokohdan himmentämiseksi, mutta lopulta päätin että tuo saa olla ”tarkoituksellinen” tehokeino.
Simppeli malli, päällinen siis moppilankaa ja vuori halpaa, valkaisematonta lakanakangasta. Pyöröpuikko oisko ollut 5,5. Laukku kutistui valtavasti pesussa etenkin korkeussuunnasta (pesin ennen vuoren kiinnittämistä ettei tule jälkikäteen yllätyksiä), tarkoitus oli tehdä isompikin. Valmiit mitat ovat korkeus 25cm, leveys 29 cm, syvyys 11 cm. Hihnakin on koko mitaltaan 11 senttiä leveää, pituutta sillä on 75 senttiä.
Kassista pilkottaa sunnuntaiset markkinaostokset: kaksi pinkkiä Mayflower-kerää, jotka oli pakko ostaa ihan vaan siksi kun ne oli niin halpoja: vain euron kerä. Ehkä noista tulee neidille kesäpipo, ehkä ne jää marinoitumaan ikuisuuksiksi kaappiin, sillä minusta alkaa tuntua ettei puikot tottele minua ensinkään! Ompelukoneen kanssa tulen toimeen, aiotusta takista tulee takki eikä tuluskukkaro ja lopputuloskin myätäilee pitkälti alkuperäistä ajatusta. Puikkojen kanssa käy yleensä ihan päinvastoin, ellen sitten tee orjallisesti ohjeesta, mistä en tykkää. Moppilankalaukkuunkaan en ole alkuunkaan tyytyväinen, se alkuidea oli jotain aivan muuta. Pitäs kai vaan jaksaa harjoitella, mutku neulominen on niin hidastakin – monimutkaisenkin ompeluksen kuitenkin tekee korkeintaan muutamassa illassa, neuleiden valmistuminen minulla venyy ja venyy.
Moppilankaa minulla on nyt enemmän kuin mistä aloitin. Mites tässä näin kävi?
PS. Muutaman laukun kuva uupuu vielä, informoisitteko minua valmistumisasteesta ja/tai paiskaatte kuvalla tahi kuvalinkillä?
Neidille juhlamekko lauantaisiin häihin. Kangas valkaisematonta ja valkaistua pellavaa, kaava Suuri Käsityölehti 10/2005. Valkoiset polvisukat ja mustat kiiltonahkakengät on jo ostettu!
PS. Laukkukuvia on jälleen lisää.
Tämä kuva on kaverille tiedoksi, että kyllä täällä jotain tapahtuu, hitaasti, mutta varmasti. Samalla tämä on muistutukseksi itselle, että sarjatyönä samanlaisten tekeminen on puuduttavaa, eikä meinaa valmistua! Tästä lähtien Ateljee Langankierteestä on saatavilla vain uniikkeja tuotteita ;).
Arpajaisissani pariksi osui Miia, joka sähköpostitiedustelussa antoi minulle vapaat kädet laukun suunnitteluun. Miia kertoili kuitenkin vähän värimieltymyksistään ja sanoi murrettujen värien lisäksi pitävänsä myös kirkkaista väreistä. Olin antanut vaihtoehtoja laukun tyyliin (söpö, hauska, ladylike, käytännöllinen jne.), ja näistä parhaiten Miian makuun sopii kuulemma hauskasti käytännöllinen. Saaja kertoi olevansa farkkutyyppiä, ja näiden tietojen perusteella kaapissa asuvat puuvillakankaiden jämät alkoivat kertoa haluavansa chenilletekniikalla toteutetuksi jämäkäksi kassiksi, johon mahtuu tavaraa.
Väriopinkin tunneilla joskus istuttuani olen itse alkanut tykätä tosi paljon vastaväriharmoniasta: meillä on olohuoneessa oranssia ja sinistä, keittiössä vihreää ja punaista ja työhuoneessa violettia ja keltaista. Olen aika rohkeakin värien käyttäjä. Toivottavasti saajalle värivalintani eivät ole liiankin räikeät – vapaat kädet saatuani uskalsin räväyttää.
Laukun molemmilla puolilla on chenilletekniikalla toteutettu yksinkertainen geometrinen pinta. Chenillessähän asetetaan useita erivärisiä kankaita kerroksiksi pohjakankaan päälle, ja ommellaan täysvinoon suoria ompeleita tasaisin välimatkoin vieri viereen. Laukussa on pohjakankaan lisäksi kolme kerrosta kangasta. Kangas on jaettu ensin neljään neliöön, ja ompeleet ommeltu näiden sisään noin sentin välimatkoin. kuvista näkee, että chenilleompeleet kulkevat neliöihin jaetuilla alueilla toisella puolella eri suuntaan kuin toisella puolella. Ompeleiden välissä päällimmäiset kangaskerrokset leikataan auki saksilla tai chenilleleikkurilla, jonka jälkeen työ pestään ja/tai harjataan, jolloin leikkausreunat alkavat rispaantua ja muodostavat pörröistä pintaa.
Laukku on vuoritettu ja siinä on pieni tasku kännykälle. Hihnoihin antaa pyöreää muotoa sisälle piilotettu nyäri.
Ja juu, galleriassa on taas monta muutakin uutta laukkua, käykääpä kurkistamassa!
